Post-punkin legendaarisimpiin nimiin lukeutuva The Cure nähtiin Suomessa noin 20 vuotta sitten, vuoden 1996 Provinssirockissa. Tänä vuonna yhtyeen suomalaisfanien rukouksiin vastattiin, kun jo 1970-luvun lopussa perustettu yhtye saapui esiintymään Helsingin Hartwall-areenalle.
The Curea oli kerääntynyt katsomaan ihmisiä lähes täysi Hartwall Areena. Paikalla vaikutti olevan eri-ikäisiä ihmisiä yhteiskunnan kaikilta osa-alueilta, mutta suuri osa yleisöstä oli jo aikuisiän saavuttaneita vaihtoehtorockin ystäviä. Monet The Curen kuuntelijoista ovat varmasti löytäneet yhtyeen teini-iässään, mutta lähes kymmenen vuoden levytystauon vuoksi bändi ei ole mahdollisesti onnistunut tavoittamaan nuorempaa kuulijakuntaa.
Odotuksen jälkeen tummanpuhuva seurue ilmaantui lavalle. Rumpali Jason Cooper ja huiviin sekä Iron Maiden -paitaan sonnustautunut basisti Simon Gallup edustivat seurueen perinteisintä rock-tyyliä kosketinsoittaja Roger O’Donnellin luottaessa androgyyniin habitukseen. Kitaristi Reeves Gabrels olisi sen sijaan voinut olla ulkoisen olemuksensa puolesta vaikkapa biologian opettaja. Bändin nokkamies Robert Smith saapui lavalle tietenkin tavaramerkikseen nousseessa tupeeratussa mustassa kampauksesssa ja vahvoissa meikeissä.
Keikka alkoi Disintegration-levyn Plainsong-avauskappaleella, ja The Curen mahdollisesti rakastetuin ja tunnetuin levy kuultiin keikan aikana konaisuudessaan. Vahvasti olivat edustettuna myös Head on the Door ja Wish -albumien materiaalit. Keikalla kuultiin onneksi myös yllätyksiä, kuten loistavan Pornography-synkistelylevyn avausraita One Hundred Years ja 90-luvulla goottinuoruutta viettäneiden riemuksi The Crow -elokuvan soundtrackilla kuultu Burn. Odottamatomaan antiin lukeutui myös täysin uuden, It Can Never Be The Same -nimisen kappaleen esittäminen.
Keikan miinuspuoliin lukeutuivat areenan pakoitellen heikot livesoundit. Kitarat ja syntikkamelodiat hukkuivat monissa kappaleissa pahasti kaiken muun alle. Rummut kuuluivat välillä sen sijaan turhankin kovalla.
The Cure jaksoi soittaa Hartwall Areenalla yhteensä kolmen tunnin ajan. Kyseessä oli melkoinen koettelemus, mutta yhtyeen keikan pituus oli toki ennalta arvattavissa. Lähes neljäkymmentä vuotta kestänyttä uraa olisi vaikea tiivistää alle kahden tunnin esiintymiseen, varsinkin niin harvakseltaan Suomessa esiintyneen yhtyeen tapauksessa.
Maineestaan huolimatta The Cure on muutakin kuin synkistelyä ja goottilaista melankoliaa. Niinpä yhtye päättikin keikkansa tanssittavimpaan ja piristävimpään materiaaliinsa. Lovecats ja Hot, Hot, Hot!!! Pitivät huolen siitä, että keikan pitkän keston aiheuttamasta väsymyksestä huolimatta suuri osa faneista poistui Hartwall Areenalta epäilemättä hymyssä suin.
