Don Johnson Big Band -yhtye nousi 2000-luvun alkupuolella suuren yleisön tietoisuuteen jättihitillään One MC, One Delay. Stara tapasi Don Johnson Big Bandin laulaja-lauluntekijä Tommy Lindgrenin äskettäin Rukan Spring Break -tapahtumassa.

Hyväntuulisena sinisessä hupparissa vesipullo kädessään haastatteluun saapunut Lindgren purskahti nauruun, kun häneltä kysyttiin, miltä on tuntunut olla jo kymmenen vuotta suomalaisten musiikinkuuntelijoiden tietoisuudessa. Mies on kuitenkin tehnyt bändikavereidensa kanssa musiikkia jo noin 15 vuotta, mutta vuosi 2003 yhtye teki läpimurtonsa.

– Onhan se pitkän tuntunen aika, eikä sitä oikeestaan sillee edes hahmota. On helpompi ajatella meidän taival tavallaan kolmen vuoden periodeissa, jolloin albumit ovat ilmestyneet. Se on ollut kuitenkin aika tiiviisti vuodesta toiseen keikkailua, että aika harvoin ollut puhtaita välivuosia, Tommy Lindgren kertoo Staralle baarijakkaralla istuessaan.

– Välillä on tietty tiiviimpiä vuosia, ja välillä sellaista harvempaa keikkailua. Mutta niin, on se hurjaa, että tässä on mennyt 15 vuotta, ja kyllä siinä huomaa ainakin ympärillä tietynlaista sukupolvenvaihdosta tässä poppielämässä.

”Ei tässä nyt mitään ikäloppuja olla”

Tommy Lindgrenin mukaan näkyvämpänä muutoksena on selkeästi ollut se, että musiikkimaailmassa on nykyisin mukana paljon nuorempaa sukupolvea. Se ei kuitenkaan miestä hirvitä.

– Onhan sitä vanhempaakin jengiä liikkeellä, kun esimerkiksi J. Karjalainen dominoi listoja ja kiertää Suomea levynsä kanssa. Voi tavallaan ajatella, että ei tässä nyt mitään ikäloppuja olla.

Miehen mukaan on myös hienoa, että Suomessakin riittää paljon erilaisia musiikintekijöitä ja tulee jatkuvasti uusia nimiä julkisuuteen. Samalla hän on vuosien varrella oppinut tajuamaan, että koko musiikkimaailma on kovin sattumanvaraista ja oikukasta.

– Ei sitä voi kauheasti lähteä ennustelemaan. Minusta se on myös turhaa ihmisten aliarvioimista, jos rupeaa pähkäilemään, et miten joku voi myydä. Joku myy, jos se syystä tai toisesta uppoaa ihmisiin. Se vaan on niin, muusikko nyökkää vakavana.

Millä tavalla sellaiseen pisteeseen pääsee, että musiikkimateriaali myy itsensä ihmisten mielessä?

– Yleensä se tarkoittaa helvetin raskasta duunia, ja sitä myöten parempia tuloja. Välillä se on ollut siistiä olla sellaisessa tilanteessa, missä mekin ollaan muutaman kerran uralla oltu, että biisit soivat tosi tiiviisti radiossa ja on kauheasti keikkoja, mies hehkuttaa.

Lindgrenin mukaan tauot ovat tulleet tarpeeseen. Hän laski hiljattain, että he ovat tehneet kymmenen vuoden aikana lähes 400 keikkaa. Määrää mutustellessa miehen mieleen nousee myös ajatus siitä, että entäpä jos tahti olisi ollut vieläkin tiiviimpi.

– Tuntuu ihan hurjalta ajatella, että jos ois ollu enemmän keikkoja, niin oiskohan sitä itse edes enää kaikissa ruumiin voimissaan, hän päivittelee.

”Tosi monipuolinen kymmenen vuotta”

Don Johnson Big Band on yhtye, jonka jäsenet tulevat hyvin toimeen keskenään ja pitävät musiikin tekemisestä yhdessä. Hyvä meininki välittyy usein myös heitä katsomaan tulleelle yleisölle, ja mies kiitteleekin juuri monipuolista katsojajoukkoaan, jonka joukosta löytyy niin nuoriaa kuin vanhempiakin musiikinkuuntelijoita.

– Upeaa, että ollaan voitu soittaa aika monenlaisille yleisöille ja erilaisissa keikkapaikoissa. Ollaan esiinnytty niin rokki-, hiphop- kuin jazz-festareilla, ja milloin missäkin. Keikkoja on soitettu sekä vanhemmalle että nuoremmalle yleisölle. Toisin sanoen tämä on ollut tosi monipuolinen kymmenen vuotta, ja kyllä siitä on nauttinut.

Lindgreniltä kysytään usein, mistä hän saa loputtomalta vaikuttavan energian keikoilleen. Laulaja tunnetaan vilkkaasta tyylistään juosta, tanssia ja pomppia lavaa ympäri – puhumattakaan moottorisuuna sanoja toistavista vokaaliosuuksista

– Se virta tulee täysin kontaktista yleisöön ja itse livetilanteesta. Se on tietty hienoa, kun näkee, että yleisöllä on kivaa ja tietenkin sitä haluaa lietsoa. Tässä maassa on ihan tarpeeksi bändejä, jotka ovat aika synkkiä tai synkistelevät ehkä jollain lailla tuotannossaan. Se on ihan ok, kaikenlaista musaa tarvitaan, mutta räiskyvämpää ja positiivisempaa meininkiä kaivataan aivan yhtä lailla, koska se on ollut vähän harvinaisempaa.

– Meillä se juttu on ollut alusta lähtien. Tajuttiin, et kaikilla on kaikkein hauskinta, kun meininki on up-tempoista ja vauhdikasta, ja jengi voi jorailla ja nauttia. Siihen me ollaan sitten panostettu, että laitetaan nupit kaakkoon ja pidetään hauskaa.

Keikkoja ennen miestä jännittää ja hänellä saattaa olla jopa aavistuksen epävarma fiilis, että lähteekö soitto kulkemaan. Hän tavoittelee aina hyvää ja yhteistä tunnelmaa, jossa yleisö kokee olevansa iso osa keikkaa.

– Yleensä se kuitenkin kestää jonkin aikaa, että se rentoutunut tunne tulee lavalla. Sitten kun se tulee, niin se on maailman paras tunne! Se on tosi siistiä, mies hehkuttaa.

– Mä luulen, että sitä tunnetta tavoittelee ja jotenkin siitä sitä energiaa saa eniten. Sitten kun on päässyt siihen keikkamoodiin, mikä vaan on maailman siistein fiilis. Sitä jotenkin rentoutuu ja haluaa mennä loppuun asti niin kauan kun jaksaa.

Tommy Lindgren on tunnettu absolutisti. Hänen mukaansa ihmiset ovat ihmeissään, kuinka kaikista päihteistä kieltäytyvä keulahahmo voi olla esiintyessään niin vauhdikkaan railakas esiintyjä.

– Jengi on aina ihan ihmeissään, miten on mahdollista, että jäbä, joka ei dokaa tai vedä mitään muitakaan päihteitä, voi olla niin ”sekaisin”. Se on sit ehkä se, mistä saa itse ne kiksit.

Don Johnson Big Band hemmottelee usein keikkayleisöään vierailevilla artisteilla ja kokeellisilla osuuksilla. Vaikka yhtyeen laulaja myöntää, että esityksissä on itseään toistava oma kaari ja kaava, yrittävät he muutella pieniä asioita yleisön mielenkiinnon säilyttämiseksi.

– Me oltiin täällä Rukalla viimeks pari viikkoo sitten soittamassa samassa mestassa ja vierailijana oli kitaristi Petteri Sariola. Nyt on keikalla mukana beatboksaaja Felix Zenger, joka tuo soundiin hieman uutta ja erilaista. Aina se energia on joka ilta ja jokaisen yleisön edessä ainutlaatuinen, vaikka keikka muistuttaisikin läheisesti jotain aikaisempaa iltaa.

”Pori Jazzin keikalla päätön tunnelma”

Artistin unelmakeikka on hämyisessä ja tiivistunnelmaisessa klubissa soitettu setti, jossa yleisö on lähellä ja läsnä. Miehen mukaan areenakeikat ovat täysin oma lukunsa, mutta hän nostaa hattua esimerkiksi vastikään kaksi jäähallikeikkaa loppuunmyydylle Cheekille.

– Täytyy sanoa, että suosionsa huipulla oleva Cheek on onnistunut tekemään rohkean muuvin, että heittää syyskuussa kaksi iltaa jäähallissa. Liput vieläpä myi muutamissa tunneissa loppuun. Vaikka en mä tiiä, oisko vanha jäähalli Helsingissä unelmien keikkapaikka, kun se on vähän kolkko ja kylmä, mutta onhan se hienoa soittaa ison yleisön edessä. Jare ja kumppanit ovat tajunneet tollaisella hetkellä tarttua mahdollisuuteen, sillä areena- tai jäähallikeikkoja ei Suomessa kovin moni yhtye ole pääesiintyjänä tehnyt.

Lindgren ja muu poppoo on tosin soittanut isoille yleisöille esimerkiksi festivaaleilla.

– Ehkä meille se ikimuistoisin on just vuoden 2003 Pori Jazz Kirjurinluodon lavalla Jamiroquaita lämmittelemässä. Siellä oli jotenkin ihan päätön tunnelma, eikä se helpolla unohdu.

Rukalla kuultiin sekä yhtyeen uudempaa tuotantoa että fiilisteltiin legendaaristen hittien parissa. Keikka oli alusta loppuun peruskaahausta ja kovaa meininkiä. Ravintola Pisteessä soitettu setti oli houkutellut paikalle hurjasti musadiggareita.

– Piste on meille varmasti pohjosen paikoista tutuin, ja olemme käyneet täällä kaikkein eniten. Täällä on selkeesti nuorta jengiä liikkeellä ja paljon opiskelijaporukkaa, että eiköhän se oikeanlainen tunnelma saada näissä olosuhteissa kyhättyä, mies arvelee.

Yhtyeen viime syksynä ilmestynyt levy sai laulajan mukaan parhaimmat arvostelut, mitä he ovat urallaan saaneet, ja yhtye olikin innostunut levyn vastaanotosta.

– Olemme supertyytyväisiä lopputulokseen. Sen tiimoilta ollaan nyt soiteltu syksyn ja talven mittaan. Vaikka ei ole ollutkaan mitään massiivisia radiohittejä, ei se ole näkyny keikoilla, jonne jengi on kuitenkin löytäny hyvin paikalle, Tommy Lindgren kertoi Staralle.

– Meidän ura ei ole koskaan linkittyny myyntilukuihin tai yhteen levyyn, ja keikkamaine elää omaa elämäänsä. Porukka voi jollain tapaa luottaa siihen, että kun ne tulee meidän keikalle, niin siellä on bileet. Se on se pääjuttu.

Miehen mukaan seuraava levy saattaa ilmestyä jo odotettua nopeammalla aikataululla. Yhtye aloittaa uusien juonien punomisen jo tulevan kesän aikana, mutta vielä seuraavan levyn eteen ei ole ehditty tekemään mitään konkreettista. Tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluvat kesän festarikeikkojen lisäksi myös miehen muut monimuotoiset musaprojektit.

– Mun ja monen muun muusikon yhteistyöprojekti Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana julkaisee levyn 10. toukokuuta. Suomen musiikkipiireissä on aika pienet piirit ja monet alan virtuoosit tekevät usein duunia eri genrerajojen yli. Samat tyypit soittavat joissain projekteissa kansanmusaa tai jatsia, toisissa taas puhdasta poppia, eikä toiminta ole ollenkaan niin lokeroitunutta, mitä voisi kuvitella. Se on pelkästään hauskaa ja siistiä, että mukana on paljon paitsi lahjakkaita, mutta myös mukavia tyyppejä.

Lindgrenin mukaan suomalaisessa musiikissa on viimeisen parin vuoden aikana soinut vahvasti akustinen luomusaundi, joka ammentaa sävynsä vanhasta iskelmästä. Nyt hän otaksuu, että on livuttu enemmän elektronisempaan ja muovisempaan poppityyliin.

– Bändin jäsenet sen sijaan kuuntelevat lähinnä kaikkea mahdollista musiikkia, mitä maailmassa vain on. Don Johnson Big Bandin tyyli on oikeastaan kaikkien soittajiensa mieltymysten ja yhteisten diggailunkohteiden välinen leikkauspiste, joka on toivon mukaan sellaista matskua mitä kuuntelijamme, mutta myös itse haluamme kuunnella.

Terhi Pekkarinen